Viime syksynä päällystin rahit uudelleen ja kerroin ostaneeni kankaan myös koristetyynynpäällisiä varten. Samalla epäilin, jättäisikö koiramme lempinimeltään Sir Hömppä alias Senilix tyynyt rauhaan. Epäilys oli niin voimakas, että jätin päälliset tekemättä.

Sir Hömpän elämä muuttui hurjasti sen jouduttua muuttamaan meille isäni kuoleman jälkeen reilut pari vuotta sitten: sängyssä ei saanut enää nukkua, pöydästä ei saisi kerjätä, hihnassa piti oppia kulkemaan ja vastaan tulee sekä ihmisiä, koiria että autoja. Oikeastaan kaikki, mikä oli meidän, oli sen mukaan tarkoitettu myös koiralle.

Ostimme keväällä uuden sohvan ja koiran 'oma' nojatuoli sai väistyä. Koiran unityyny siirtyi lattialle ja koska huomasimme koiran olevan sohvalla joka tapauksessa, kun emme olleet kotona, päärmäsin sohvalle kankaan, jonka päällä oleminen oli sallittua. Sir Hömppä (11v.) ymmärsi asian siten, että meidän läsnäollessamme olisi ehkä aiheellista olla kankaan päällä.

Joka kerta, kun olen ottanut kaapista kankaita ja huomannut sen koristetyynyjä varten ostetun läikehtivän sisustussametin, olen ajatellut, että on surullista antaa noin kauniin kankaan lojua tuolla. Seuraava ajatus onkin ollut, että en kyllä haluaisi koiran kuraisine tassuineen pomppaavan tuon päälle: se ei kestä kunnon pesua. Ja viimeiseksi olen todennut, että kylläpäs olinkin tyhmä, kun menin palapöydästä moista kangasta ostamaan. Eilen sitten totesin, että eihän tässä ole mitään järkeä (kauan siihen menikin...) ja tekaisin nopeasti pari tyynynpäällistä.

                 1245056011_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Ensimmäisen yön tyynyt ainakin saivat olla rauhassa (eivät taida vielä tuoksua meiltä Nauru).