'Kyllä mä voin sen sulle hioo ja petsata.'  Niin tuli sanottua tyttärelle, kun tuli puheeksi, että lapsuudenkodissani on äitini vanha valkoinen peilipöytä, jonka kyllä saisi sieltä ottaa meille.

                                                           

Niinpä niin! Peiliöytä on peräisin todennäköisesti jostain 70-luvun alkupuolelta ja hiomaan ryhtyessäni totesin, että sen maalipintaa on kotonakin uusittu. Vitivalkoisen maalikerroksen alta löytyi toinen samanlainen kerros ja sen alta kermanvaaleaa kaupan maalia, joka oli tiukassa kuin mikä! Hioin hiomatuen kanssa hiekkapaperilla ja vanhalla tasohiomakoneella, joka alkoi savuta kesken kaiken. Ostin maalinpoistoainetta ja kokeilin sitä. Jalat olivat massiivipuuta ja niistä maali lähti helpommin. Mutta kun tultiin laatikoiden etuosaan tai kääntyvien peilien taustoihin, ei maali irronnut millään. Lopulta tajusin syynkin: ne olivatkin jotain sahanpuruista kalustelevyä, jonka pinta oli rakeinen sen sahanpurun vuoksi. Petsi ei tartu sellaiseen, joten piti sävyttää Kiva-lakkaa ja sutia peilipöytä sillä moneen kertaan. Lastulevyn pinnasta en saanut kaikkea valkoista pois ja siksi lopputulos näyttää valmiiksi vanhalta.

                            

Vanhahan tuo peilipöytä onkin ja kun se tyttärelle kelpasi, niin hyvä on. Muistan lapsuudestani, että äidillä oli peltinen ruusukuvioinen rasia vasemmalla puolella pöytää ja siellä hän säilytti koruja. Jouduin kurottamaan ottaakseni rasian käteeni ja pöytä ei ole kuin 66 cm korkea, joten minä olen varmaan ollut noin metrin mittainen.